Artemis

 

NASA, Public domain, via Wikimedia Commons

Artemis II -lennon päättymisen aattona YLEn aamutelevisiossa haastateltiin Helsingin yliopiston akatemiaprofessori Minna Palmrothia, jonka mielestä rahat pitäisi käyttää Maan suojelemiseen avaruusmyrskyiltä, jotka uhkaavat satelliitteja. Hänen mukaansa ”sirkustemppuihin” laitetut rahat tulisi käyttää avaruusmyrskyjen ymmärtämiseen ja satelliittien suojaamiseen.

Totta kai lausunnolla on hyvä tarkoitus, mutta se ei osoita kovin syvällistä tietämystä Artemis -ohjelmasta ja erityisesti Artemis 2 -lennon tarkoituksesta.

Aurinkomyrskyt ovat avaruusfyysikon omaa aluetta, ja on luonnollista että kyseisen alan akateemikko haluaisi sijoittaa varoja "sirkustemppujen" sijaan omaan alaansa. Tosiasia kuitenkin on se, että asiasta tiedetään jo tällä hetkellä sen verran, että satelliitit ovat toistaiseksi toimineet kaupallisessakin mielessä riittävän luotettavasti ja kannattavasti silloin tällöin iskevistä aurinkomyrskyistä huolimatta. Lisätieto saattaa toki saattaa pitkällä aikavälillä mahdollistaa vieläkin suuremman satelliittien luotettavuuden, mutta olisiko vaadittavan rahamäärän sijoittaminen tutkimukseen kannattavaa saatavan lisävarmuuden suhteen on epävarmaa. Tieto pelkän tiedon vuoksi voi toki tyydyttää tutkijaa, mutta silloin ei kannata odottaa suurten rahahanojen aukeamista.

Sen sijaan varmaa on, että kuuhun ollaan nyt menossa tosissaan uudestaan. Miksi, se on hyvä kysymys. Uusi kilpajuoksu Kuuhun ennen Kiinaa, joka on ilmoittanut pyrkivänsä tekemään miehitetyn kuulennon ennen vuotta 2030, ei kuulosta uskottavalta. Yhdysvallat on käynyt Kuussa lyöden lipun maahan jo yli 50 vuotta sitten, eikä tätä ennätystä ja kunniaa kukaan heiltä vie. Omana oletuksenani varsinkin Yhdysvaltain nykyisen hallinnon aikana on, että Kuusta oletetaan saatavan arvokkaita mineraaleja tai vaikkapa He3 -kaasua fuusioreaktoreihin. Näistä saatava tuotto maksaisi jossain vaiheessa takaisin kuulentoihin ja kehitykseen kuluvat rahat. Tämä voisi tosin olla lähes yhtä haastava yritys kuin kaivaa mineraaleja yli kilometrin paksuisen Grönlannin jäätikön alta, mutta kysymys onkin siitä, kuinka hanke markkinoidaan päättäjille!

Kuuhun ja myöhemmin Marsiin perustettavat pysyvät siirtokunnat sen sijaan eivät ole ilmeisesti realistisia nyt eikä myöhemminkään, puhtaasti jo ihmisen fysiologiasta ja psyykestä johtuen, mutta myös monesta muusta hyvästä syystä.

Mennään kuuhun mistä syystä tahansa, tähän tarvitaan myös ihmisiä kuljettamaan kelpaavia kulkuvälineitä. Artemis-ohjelman tarkoitus on tällaisen työkalun kehittäminen. Vaikka simulaation kehittyminen mahdollistaakin fyysisten kokeiden määrän vähentämisen, niin tästä huolimatta vaikkapa niinkin yksinkertaisesta työkalusta kuin kirveestä valmistetaan simuloinnin lisäksi aina koekappaleita, joita testataan ja parannellaan käytössä, kunnes tuote on valmis kuluttajien käyttöön. Avaruusalus on kirvestä monta kertaluokkaa mutkikkaampi laite, jossa mahdollisten vikojen tai vaikkapa käytettävyyden suhteen tarvitaan ammattimaisia koelentoja ja -lentäjiä selvittämään laitteen todelliset ominaisuudet ja kehittämään siitä toimiva tuote muidenkin kuin koelentäjien käyttöön. 

Artemis II -lento on juuri tällainen koelento. Sillä ei todennäköisesti tuoteta mitään tieteellisesti merkittäviä tuloksia, eikä se ole tarkoituskaan, se on koelento. 

Hanke herättää kuitenkin niin paljon mielenkiintoa että siihen on lisätty paljon mm. suurelle yleisölle kohdistettuja PR-teemoja. Teemoja, joita ovat upeat kuvat auringonpimennyksistä avaruudessa tai tohtoriksikin väitelleiden astronauttien elämäntarinat. Tarinoita lasten ja nuorten kiinnostuksen herättämiseksi avaruuslentoja ja tiedettä, esimerkiksi tällaisia "sirkustemppuja" halveksivien professorien tieteenalaa kohtaan.